Pom Pom: Hannu Raittila - Marsalkka.

Ei mitään uutta Mannerheimista.
Hannu Raittila: Marsalkka.
Ei mitään uutta Mannerheimista jopa siinä määrin, että kirjaa puoleen väliin lukiessa
miettii miksi se on kirjoitettu. Joku pottentaatti kun on sanonut, että ensimmäiset
100 sivua paljastavat onko kirja lukemisen väärtti - en minä.
Eversti Alada´r Paasonen sensijaan nousee arvoon arvaamattomaan. Hän kirjoittaa Mannerheimin elämäkertaa.
Hän oli ollut:
- sotilasasiamiehenä Moskovassa Stalinin suurten puhdistusten alkaessa
- sotilasasiamiehenä Berliinissä kun Hitler vakiinnutti valtansa
- kahden presidentin luottoadjutantti Suomen historian dramaattisimmissa vaiheissa
- oli jäsenenä Paasikiven johtamassa valtuuskunnassa talvisotaa edeltäneissä Moskovan neuvotteluissa
ja uhmasi henkilökohtaisesti Stalinia.
Faktan ja fiktion yhdistäminen on hieman kömpelöä ja keinotekoista. On vaikea kuvitella
Ernst Hemingwayta ja C.G.Mannerheimia samaan seuraan, vaikka elämännautiskelijoita yhteiskunnan huipulla
olivat molemmat.
Ja että Marlon Brando olisi vilahtanut kuvioissa.
Kuinka tehokkaasti Lufthansa kuljetti rahtitavarana NATO:sta varastetun ohjuksen Moskovaan vuonna 1967...
Nyt Wikileaksin aikakaudella miettii,olikohan se faktaa vai fiktiota vai kenties vasta luonnos
tapahtumasta?
Naiskirjoittaja olisi ehkä saanut mukaan enemmän mieltä kiehtovaa ja kiihdyttävää romantiikkaa.
Naiset kun pyörtyilivät nähdessään Mannerheimin univormussaan. Siltä sekrotilta olisi odottanut
jotain uutta tai ainakin paljastuksia.
Toimittajan, Ernst Hemingwayn vaimon kirjoittama Mannerheimin hautajaiskuvaus, jota ei hyväksytty
mihinkään lehteen tilauksesta
huolimatta, on sensijaan vaikuttava hiljaisine osallistujineen. Ja kirjan loppulause on todellinen
huipennus, joka pelastaa kirjan:
"...on todella erikoista historian ironiaa, että Gustaf Mannerheimin hautaa polkevat neuvostoarmeijan
sotilaiden saappaat.Ironia huipentuu siihen, että sotilaat kantavat aseiden sijasta kukkaseppeleitä."