Kutsu.
On myöhäinen iltapäivä. Olen vieraana hoitokodissa, ehdottomasti eräässä Tukholman ykköspaikassa, joka on kuuluisa
kuninkaallisista vieraistaan. Olen huoneessa, jonka korkeus on paljolti yli 10 metriä. Huonekalut ovat mahtavia kolosseja,
yksi kaappikin on suuri kuin kolmasosa nykyajan pienestä yksiöstä. Taulut ovat suuria, yksi esittää Ruotsin kuningas Oscar II,
toinen on seinänlevyinen maisema. Lamppuja on monelta ajalta ja monessa kerroksessa, ainoa ruma yksityiskohta kalustuksessa.
Se on seikka jota olen ihmetellyt monesti, miksi nykyajan arkkitehdit eivät kiinnitä huomiota kattojen kauneuteen, vaan lamput
sojottavat aivan ihmeellisesti ja ehdottoman törkeästi uudenuutukaisine valopisteineen.
Olen yksin huoneessa. Yhtäkkiä ovi viereiseen ruokailuhuoneeseen avautuu itsestään. Iloinen vanha harmaanutuinen herrasmies
sanoo oikein ystävällisesti: Tule tänne meidän joukkoomme päivälliselle. Syömään. Tänne sinä sovit. Huone on aivan täynnä
samantyyppisiä vanhoja, jotka ovat pää kumartuneina lautasiin päin. Etualalla on miehiä. Heillä on mustat puvut ja valkoiset
korkeakauluksiset paidat ja huoneen täyttää puheensorina.
Kun hätkähdän ja katson uudestaan, ei siellä ole ketään. Tietenkään. Mutta ovi on auki. Ovi pitää normaalisti oikein aukaista,
ei sitä tuulenvire työnnä auki.
Kokemus on hämmentävä ja sulattelen sitä kauan enkä arvaa kertoa kenellekään. Luulisivat minun kenties leuhkivan ?
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar