Pom Pom: Ensimmäinen kummitukseni.

Olin nuori ja kesätöissä sairaalassa. En missään tapauksessa uskonut kummituksiin tai
henkiin ylipäänsä ja nauroin avoimesti heti jos joku kertoi jotain sellaista ja tulkitsin
kertomisen pelotteluksi tai viihteeksi.
Vanha viehättävä nainen oli nukkunut pois yöllä. Tapauksessa oli jotain epäselvää eikä paikalla
ollut sairaanhoitaja pystynyt varmentamaan tapausta. Sairaalan työt oli jaettu siten, että
hänellä oli kaksi osastoa eli hän oli yksin osastolla meidän muiden ei-sairaanhoitajien kanssa.
Hän kutsui naapuriosastolla työskentelevän sairaanhoitajan avukseen. Myöskään hän ei pystynyt
sanomaan mitään varmaa.
Meitä oli neljä henkilöä vuoteen ympärillä. Potilashuone oli pitkän käytävän päässä viimeisenä.
Kello oli noin kolme yöllä ja osasto oli aivan hiljainen kaikkien muiden nukkuessa.
Yhtäkkiä alkoi kuulua laahaavia tohvelin ääniä, jotka lähestyivät. Äänet ikäänkuin täyttivät
koko huoneen. Sairaanhoitaja sanoi: Mene äkkiä sanomaan, ettei tänne saa tulla, täällä on
potilas huonona. Työtoverini käveli kolme metriä käytävään. Se oli tyhjä. Ei siellä ketään ollut.
Ja hän oli niin nopea,ettei kukaan olisi siinä ajassa ehtinyt poistumaan johonkin huoneeseen.
Sairaanhoitaja vain kohautti olkapäitään. Me muut vaikenimme ällistyneinä.
Potilasta pidettiin tavallista kauemmin osastolla odottamassa, mutta ei hän palannut elävien
puolelle. Siinä systeemissä ei edes kutsuttu lääkäriä paikalle.
Ja minun oli pakko muuttaa käsityksiäni kummituksista.