Vain pari sukupolvea sitten perheissä oli tavallisesti 10-20 lasta. Lapset olivat vain suita, jotka piti ruokkia, kehoja jotka piti suojata pakkaselta ja muilta säiden oikuilta.
Lapsia oli liikaa, lapset olivat tiellä, lapset olivat rasittavia ja rasite. Rakkaus haaleni määrän mukaan. Jos he eivät pysyneet ruodussa, heidät hylättiin. Eli yhteiskunta oli hirvittävän kylmä alhaaltapäin katsottuna, sen pienimmän silmin katsottuna. Kasvatuksesta huolehti koti. Sitten tuli aikakausi, jolloin yhteiskunta kasvatti lapsemme, joita oli 3-4. Naisille opetettiin, että toiset naiset syövät heidät, jos lapsia on vähemmän kuin neljä. Neljä oli sopiva määrä. Ja rakkautta tuli sitten kohtalaisesti.
Koulu ja yhteiskunta vastasi kasvatuksesta täysin, vanhemmat saivat elää omaa elämäänsäkin aika huolettomina.
Yhteiskuntaan luotettiin. Sen vankat kalterit olivat sortumatonta terästä. Jos lapset halusivat jotain he saivat sen tahtomalla, vanhemmat eivät paljon tukeneet lastensa harrastuksia. Paitsi muutamat ja silloin tulikin tuloksia. Kuten Björn Borgin vanhemmat. Siitä syntyi tappava yksinselviytymisen ihanne ja vaatimus.
Hiukan ovat asenteet muuttuneet niinkin, että vanhemmat ja appivanhemmat tukevat paljon enemmän lastensa avioliittoja kuin ennen. Toki heitä on aina ollut, mutta ei niin yleisenä käsityksenä. Oltiin juuri siirrytty systeemistä, jossa vanhemmat valitsivat lastensa puolisot. Kun ovat itse valinneet, selvitkööt itse myös, ajateltiin. Lisääntyvät avioerot paljastivat, ettei niin vain selvittykään. Tukea tarvitaan.
Nykyään lapset ovat kultapaloja. Enää ei luoteta koulun tai yhteiskunnan kasvattavan lapsia ollenkaan. Monet vanhemmat satsaavat kaiken lastensa harrastuksiin ja kasvatukseen. Jääkö heiltä jotain elämättä omassa elämässään, jotain, joka kaatuu päälle eläkeiässä ? Se nähdään sitten.
Eikö ole oikeastaan aika karmeata, että tunteissamme on tällainen muotifaktori ?
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar