Pom Pom: Omaelämäkerta B-versio.

Herra Velkoja, Herra Karhu ! Avasin juuri päivän postin. Oli yksi syntymäpäiväonnittelu, josta yhtäkkiä muistin kuinka kauhean vanha kohta olen. Siitä huolimatta tulin todella iloiseksi siitä. Toinen kirje oli teiltä, jossa kerrotte aiheuttavanne minulle rankkoja vaikeuksia jos en viimeistään tänään maksa velkojani. Allekirjoituksena ei ollut VenäläisMafia, mutta tyyli oli. Kun vihjaatte vaikeuksiin haluan kertoa teille jotain, että osaatte sitten valita oikein. Synnyin kahdeksan kuukautta äitini häiden jälkeen, keskosena. Epäilykset oikeasta isästäni syntyivät näin tehokkaasti ilman, että minulla olisi siihen ollut varsinaisesti osaa tai arpaa. Joka kerta kun ompeluseuran kitkerä vanhapiika tai joku kateellinen vihjasi jotain, oli se äidilleni kuin isäntä olisi haukkunut rengin, renki potkaissut koiraa, koira purrut kissaa jne. Minä olin se kaikkein pienin ja alimmainen ketjussa. Äitini alkoi alitajuisesti syyttää minua ja muisti kertoa kasvuaikana kuinka hän ei ollut ollenkaan halunnut minua, kuinka epätoivottu olin, kuinka kauhea olin ollut. Äidillä oli ollut kauniimman sisarensa kanssa kaksoishäät, eikä sisar tullut heti raskaaksi vaan sai pitää hauskaa ja matkustella ja huvitella mielin määrin tuoreen aviomiehensä kanssa. Ja että äiti ei saanut ja se oli minun syyni. Ja synnytys oli ensisynnyttäjälle ollut vaikea, mikä tietysti oli minun syyni. Sensijaan kolme vuotta myöhemmin syntynyt veljeni oli ollut niin helppo vauva, oli nukkunut kaikki yönsä heti ja vain jokellellut pulskana päivät. Keskosena minulla on ollut kaiken maailman fyysiset vaivat jatkuvasti. Kyllä se niin on, vaikka sitä ei yleisesti myönnetä, että siitä se johtuu. Maalaistalossa riittää töitä, ne eivät koskaan lopu. Olen intohimoinen kirjallisuuden lukija, kuin narkki konsanaan, oikea UnelmaNarkki. Mutta lukeminen on liki suurin synti maalaistalossa, laiskempaa ihmistähän ei löydy. Veljelläni ei ollut tätä pahetta. Koulu oli kolmen kilometrin päässä, sinne kuljettiin jalan, polkupyörällä tai kävellen. Susia pelättiin metsäväleillä ja aina niitä tuntui vilkkuvan pimeässä puitten välissä. Taas rasahti. Ja taas. Ja vilahti jotain. Sitten juostiin lujaa. Talvet olivat kylmiä ja syksyt sateisia, alkukeväät loskaisia. Kesällä tehtiin töitä, me lapset seitsemän vuotiaasta, heinäpellolle vaan. Ruislyhteet raapivat kädet pahasti elokuussa. Työaika oli koko kesän kello seitsemästä kello kahdeksaan illalla vain ruoka- ja kahvitauoilla. Karmeinta lapsityövoiman käyttöä, mutta se oli aivan yleistä silloin, samanlaista oli naapurin lapsilla. Kun koulu alkoi syksyllä, oli se kuin lomaa. Ja kivaa. Pari naisopettajaa eivät tykänneet vaatteistani ja mobbasivat minua, hyviä numeroita ei tullut millään vaikka mitä olisi tehnyt. Mutta miesopettajien suosikki olin. Ja kaverit olivat kivoja. Yhden isättömän tytön muistan yrittäneen nokittaa minua, vaikka ystäviä jollain lailla olimmekin. Joten koulusta selvisin suuremmitta vammoitta. Naapurin tyttären häät pilasin. Saksalainen sulhanen oli ilmeisesti pahasti hermostunut. Hän haki minua yllättäen tanssimaan miltei kesken häävalssin. Skandaali oli valmis. Sain erikoiskollaamisen perääni siltä alueelta ilmeisesti lopuksi iäkseni. Sitten alkoi työelämä. Siellä tutustuin kunnon hakkaamiseen, eriasteiseen ja erilaatuiseen. Duunareille ei koskaan kelvannut työni. Pomot eivät valittaneet, mutta ei tarvinnut olla kuin vähän duunariin kallellaan oleva tyyppi niin jopa rakenteli ansoja. Sitten kun he rupesivat olemaan vallassa, muuttuivat duunarit niin paljon "paremmiksi", että olivat kuin halkeaisivat paremmuuteensa. Aina aloittivat, pitivät minua pahimpana kilpailijanaa. Rakensivat lopulta rasismipelin, jossa tekivät päinvastaista rasismia. Kaikki tummaihoiset, myös mustalaiset olivat parempia töissään kuin minä. Ei oota myytiin. Kukaan ei oikealla antanut töitä, koska eihän nyt niin surkealle tyypille voi niitä antaa. Kukaan ei kysynyt minulta mitään. Avioon menin kun mieheni alkoi tiputtaa pois muita tyttöystäviään. Olin kuulemma näistä 10:stä paras. No sitä kesti ne kuuluisat pari vuotta. Sitten mieheni löysi uuden. Erosimme ja senjälkeen olen saanut parikymmentävuotta kuunnella kuinka tytöt ylistävät häntä. Koko Tukholma kuulemma rakastaa häntä. Koulussa yläluokilla yksi opettaja oli niin hulluna aineisiini, että julkaisi ainakin yhden paikallislehdessä kysymättä lupaani. Kokemattomana olisin varmasti suostunut, mutta nykyjärjellä en antaisi missään tapauksessa sille julkaisulupaa. Sain niskaani luultavasti itse Kekkosen, koska pakinani oli vahvan kriittinen. Vakavastipa olivat siihen suhtautuneet on fiilinki tänään. En vieläkään osaa pitää sanoja niin vaarallisina. Mutta voihan ne isonkin tulipalon aloittaa. Mutta kritiikki persoonaani kohtaan syntyi. Ja se, että hallitsevalla puolueella oli minuun on - off suhde. Rasittavaa sinänsä. Lehdistö antoi minulle sitruunan. Jostain minulle tuntemattomasta syystä olin joutunut poliittiseen epäsuosioon. Lähdin työttömyyttä pakoon Tukholmaan. Koko kotini vuokrahuoneistossa tyhjennettiin. Eniten olen kaivannut valokuvia. Lapseni kaikki lelutkin vietiin. Kun tulin maksamaan parin kuukauden vuokraa jälkikäteen, ilmoitti sihteeri Marita, että kaikki on viety kaatopaikalle. Kun kaikki kodin tarvikkeet piti hankkia uusiksi, kesti se vuosia. Veljeni erosi. Eikä millään löydä uutta vaimoa itselleen. Sisareni erosi. Ja löytää uusia vähän liikaakin. Isäni kuoli. Äitini kuoli. Kukaan sukulaiseni ei halua olla kanssani tekemisissä kun olen julkaissut yhden kirjan. Kukaan vanha koulutoverini ei halua olla tekemisissä kanssani ilmeisesti samasta syystä. Mitä enemmän kirjoitan sitä enemmän saan sellaisia kiinnostuneita, jotka haluaisivat tehdä sitä kanssani kerran tai kahdesti. Mutta en mitään muuta kiinnostusta. Ehkä verottajan. Liika innostus on kuin olisi kiikkulaudalla. Olen siinä alapuolella olevassa päässä. Olen siis yksin. Ja hirvittävän yksinäinen. Tätini mies kertoi toistamiseen muistavansa minua testamentissa. Eipä muistanut. Läheinen sukulaistätini ei myöskään muistanut minua. En käsitä kuinka se on mahdollista. Minulla oli käsitys, että me molemmat pidimme todella toisistamme. Ei edes pientä muistoesinettä. Lapsenlapseni, jota rakastan yli kaiken, sanoo minulle, että katso peiliin ja ole hiljaa. Mikään dieetti ei pure minuun, ei edes Dieetti nimeltä Nälkä. Olen epätoivoinen. Minulla on kaappi täynnä vaatteita, joita haluaisin käyttää. Työkavereillani oli tapana tulla syödä mussuttamaan kymmenen sentin päähän minusta, heistä oli hauskaa kiusata laihduttajaa. Kuinka monta % ihmisistä on aitoja sadisteja ? Kaikki työkaverit ? Vai ovatko kaikki ? Onko se jokin muoti-ilmiö ? Tätä Jobin kirjaa voisin jatkaa loputtomiin. Mitä rahantekokeinoja minulla on ? Pokerissa voitan aivan mahdottomasti, mutta kuitenkin loppusaldo on 0. Pelaan kuudella pöydällä samanaikaisesti. Madame Fortune juoksee karkuun heilauttaen helmojaan ja tanssien Can-Cania minun rahoillani. Joku ne saa. Ja minä sentään osaan pokeria. Satsaan likipitäen vain Täyskäteen. Rahan ominaisuus on kerääntyä sinne jossa sitä jo ennestään on. Joten minulta rahansaanti on vaikeaa. Ja Te, Herra Velkoja ja Herra Karhu, lupaatte, että voitte aiheuttaa minulle vaikeuksia ellei suoritusta tule. Siihen en voi sanoa muuta kuin että jaha !