Anita Brookner kirjoittaa elämästä kuin se olisi teoriaa. Omasta elämästään hän on sanonut, että kirjallisuus on pilannut sen - niin sanoisin minäkin omastani jos pitäisin sitä mätänä.
Hänen kirjojensa miehet ovat niitä kaikkein komeimpia ja tavoitelluimpia. Juuri muita ominaisuuksia heillä ei sitten olekaan.Hän tappaa äitinsä - siis kertojaminä - sitä edes tajuamatta. Juridinen termi olisi kuolemantuottamus tai laiminlyönti. Ei kutsu lääkäriä, vaikka pitäisi. Jatkaako elämää lopussa vuodella tai kahdella on kait samantekevää kun vanhat ovat enimmäkseen vaivoiksi ? Terveestä seuraavasta sukupolvesta vanhat näyttävät liki kuolleilta, vaikka ovat vain vanhoja. Taitaa olla yleinen asenne, josta voisi varoittaa. Näin kirjassa Yhteiset hetket vaikka äidin ja tyttären suhde on kertojan mielestä täydellisen onnellinen.
Hän - siis kertojaminä - ajattelee useimmista tapaamistaan ihmisistä, että ei tule koskaan tapaamaan heitä, siis heistä ei tarvitse välittää. Minä - vahingokseni - ajattelen aina, että tapaan kohtaamani ihmiset uudelleen. Ja siksi olen kadottanut lukuisia ihania ihmisiä elämästäni kun osoite ja henkilötiedot eivät olekaan tiedossa.Avioliitot ovat hänen maailmassaan sovinnaisia, niin ikäviä etten yhtäkkiä haluakaan itse avioon.
Äitisuhde on vaikea, kiero, samoin kuin anoppisuhdekin. Sisarsuhde mahdoton. Sekunnintarkkaa kuvausta elämän ikävyydestä ?Ja hän on palkintomagneetti ja suosion diagramma on mahtava.
Miksi ihmiset pitävät hänen kirjoistaan ?Todetakseen, että oma elämä on paljon kiinnostavampaa ?
Mutta ... niinpä ... Anita Brookner osuu tunteisiini, vertaan koko ajan hänen henkilöidensä elämää omaani ! Pakko saada käsiini kaikki hänen kirjansa.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar