Pom Pom: Kun serkkutyttö räjäytti suosiollaan potin.

7-10 ikävuoden välillä olin äärimmäisen innostunut oppimaan soittamaan. Koska asuimme kaukana maalla piti turvautua itseopiskeluun. Kellään ei olisi mahdollisuutta ajaa ja hakea kirkonkylään, - kylästä. Harjoittelin noin kolme tuntia harva se päivä tätini talossa, joka oli kotitaloni kyljessä. Siihen aikaan vanhapiikatädit asuivat veljiensä taloudessa, mikä oli molemminpuolin hyvä ratkaisu.

Täti oli eläkkeellä oleva opettaja, jolla on täytynyt olla uskomaton kärsivällisyys lasten suhteen vielä 80:senä. Joskus silloin tällöin hän saattoi ehdotella jotain muuta tekemistä, mutta ei koskaan valittanut.

Sitten yhtäkkiä hän sai idean: piano annetaankin serkulleni.

Serkku oli hieman vanhempi, hyvä koulussa, isän puolelta orpo. Hän yksinkertaisesti tarvitsisi sen !

Ja niin tapahtui. Piano lähetettiin hänelle.

Kaipasin tosissani pianoharjoituksiani.

Vasta nyt olen alkanut arvella, että ideaan on voinut olla jokin muukin syy kuin serkun ilahduttaminen. Minä en kestä viittä minuuttia viulunsoiton aloittelua, mutta ei tainnut olla kovin hauskaa kuunnella pianonsoiton alkeitten toistuvia harjoituksia. Sitkeä kun olin.

Vuosi sitten tilasin pianonsoiton kurssin. Saan joka kuukausi vihkosen. Ajattelin vain hiukan verestää alkeita.

Kausittain yritän järkeistää talouttani ja niinpä päätin lopettaa kurssin.

Ei onnistunut. Sain ystävällisen kirjeen, että kurssistani on jäljellä 28 opintovihkoa ja että olin tilannut ja sitoutunut suorittamaan koko kurssin.

Kuten tavallista, lukematta sitä pienellä printattua.

Nyt siis tiedätte mitä teen seuraavat 28 kuukautta, vihkonen tulee kerran kuukaudessa.

Pimputtelen, pimputtelen, pimputtelen ...