Pom Pom: Minun 80-lukuni kun Italo Calvino kirjoitti minusta, totisesta ihailijattarestaan.

Italo Calvino: Kenraali kirjastossa (Kustannusosakeyhtiö Tammi 2012). Italo Calvinoa soveltaen:

Mies käveli jalkakäytävältä keskelle katua, otti pari askelta taaksepäin katse ylös suunnattuna, nosti kädet torveksi suunsa eteen ja huusi kohti talon ylimpiä kerroksia: "Eeva-Maija !"

Miehen varjo säikähti ja käpertyi hänen jalkoihinsa.

Joku toinen mies kulki ohi. Mies huusi uudestaan: "Eeva-Maija !" Mies tuli toisen luo ja sanoi:"Teidän pitää huutaa kovempaa, ei hän muuten kuule. Yritetään yhdessä. Jospa minä lasken kolmeen ja sitten aloitetaan."

Hän laski: "Yksi, kaksi, kolme." Ja he huusivat yhdessä: "Eeva-Maija !"

Pieni ystäväjoukko, joka oli palaamassa teatterista tai kahvilasta, huomasi heidät. "Odottakaa", he sanoivat, "me tulemme mukaan." Hekin siirtyivät keskelle katua, ja ensiksi tullut mies laski yksi kaksi kolme, ja he huusivat kuorossa: "Ee - va-Ma - ija !"

Pari muuta ohikulkijaa liittyi seuraan, varttitunnin päästä joukko oli jo iso, melkein viidenkymmenen hengen joukko. Ja aina tämän tästä saapui joku uusi.

Ei ollut helppo huutaa hyvin yhtä aikaa. Aina oli joku joka aloitti liian aikaisin tai lopetti liian myöhään, mutta lopulta joukko onnistui kohtalaisesti. Se sopi, että "Ee" huudettiin matalana ja pitkänä, "va" korkeana ja pitkänä, "Ma-ija" matalana ja lyhyenä. Se kuulosti melko hyvältä. Välillä tuli pientä eripuraa, kun joku ei pysynyt tahdissa.

Joukko alkoi jo kuulostaa varsin sopusointuiselta kun joku jolla äänen perusteella oli kasvot täynnä pisamia, kysyi:

"Mutta oletteko ihan varmoja, että hän on kotona ?"

"En minä ainakaan", sanoi se aloittanut mies.

"Ikävä juttu", joku toinen sanoi. "Teiltä siis unohtui avain kotiin ?"

"Ei, vastasi se aloittanut mies, "kyllä minulla avain on."

"No", kaikki ihmettelivät, "miksi te ette mene sisään ?"

"En minä täällä asu", vastasi se aloittanut mies. "Asun toisella puolen maata."

"No, tuota, anteeksi jos olen utelias", pisamaääninen kysyi epäilevästi, "kuka täällä sitten asuu ?"

"En minä vain tiedä."

Tästä ei joukossa oikein pidetty.

"Siinä tapauksessa", sanoi yksi jonka äänessä kuului paljon hampaita, "voisitteko kertoa, miksi te huudatte täällä Eeva-Maijaa ?"

"Minun puolestani me voisimme yhtä hyvin huutaa jotakuta toista, tai jossakin toisessa paikassa. Sama se minulle on."

Vastaus herätti yleistä närää.

"Ette kai te pidä meitä pilkkananne ?" pisamaääninen kysyi epäluuloisesti.

"En tietenkään", sanoi se aloittanut mies loukkaantuneena ja kääntyi muihin päin odottaen että he vahvistaisivat hänen vilpittömyytensä. Mutta kaikki olivat vaiti tajuamatta mihin hän pyrki.

Tunnelma oli vaivautunut.

"No, tehdään näin", joku sanoi hyväntahtoisesti. "Huudetaan Eeva-Maijaa vielä kerran ja lähdetään sen jälkeen kaikki kotiin."

Ja niin he toistivat vielä kerran:"Yksi kaksi kolme Eeva-Maija !" Mutta se ei kuulostanut kovin hyvältä.

Sitten he hajaantuivat kukin omaan suuntaansa.

Aloittanut mies oli jo kääntynyt aukiolle, kun hän oli kuulevinaan äänen joka huusi:"Ee - va - Ma -ija !"

Joku oli ilmeisesti jäänyt huutamaan. Joku itsepäinen.